Juhlaa arjen keskellä

Elämässä on vaiheita, jotka huomaa vasta kun ne ovat jo vaihtuneet seuraavaan. Eilen koimme yhden niistä: perheemme nuorimmainen täytti 18 vuotta. Yhtäkkiä havahduimme siihen, että meillä ei ole enää yhtään alaikäistä lasta. Se tuntuu samaan aikaan haikealta, mutta myös valtavan merkitykselliseltä rajapyykiltä.

Muistan vielä ne vuodet, kun talomme oli täynnä elämää – ääntä, liikettä, tavaroita, naurua ja toisinaan myös kaaosta. Hulinavuodet, jolloin kaikki kolme lasta asuivat kotona, tuntuivat silloin joskus loputtomilta, mutta nyt ymmärrän, kuinka nopeasti ne oikeasti menivät. Nyt arki on hiljentynyt. Kohta nuorinkin muuttaa omilleen ja me jäämme taas kahdestaan, kuten silloin lähes 31 vuotta sitten, kun muutimme aviomiehen kanssa saman katon alle.

Tämä uusi vaihe ei kuitenkaan tunnu tyhjältä, vaan pikemminkin täyttyneeltä. Täynnä muistoja, yhteisiä vuosia ja ennen kaikkea kiitollisuutta. Mikä onni onkaan perhe.

Erityisen paljon sydäntä lämmittää se, miten lapsemme tulevat toimeen keskenään – ja miten heidän kumppaninsa ovat sulautuneet osaksi tätä kokonaisuutta. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun katson heitä yhdessä, tunnen syvää kiitollisuutta. Itse olen ainokainen, joten ehkä juuri siksi tällainen läheinen ja toimiva perhe tuntuu erityiseltä lahjalta.

Vanhempana olen halunnut siirtää lapsilleni arvoja, jotka kantavat. Yksi tärkeimmistä on ollut yhdessä oleminen – ja hyvin konkreettisesti yhdessä syöminen. Yhteinen ruokapöytä ei ole meille ollut vain paikka syödä, vaan paikka kohdata. Siellä on jaettu päivän kuulumiset, ratkaistu ristiriitoja, naurettu ja rakennettu yhteyttä.

Olen aina ajatellut, että kun on syytä juhlia, juhlat pitää järjestää. Eikä syyn tarvitse olla suuri. Elämä itsessään riittää usein syyksi. Ja juhlaan kuuluu tietenkin hyvä ruoka ja juoma – sellainen, joka on valmistettu ajatuksella ja jaetaan yhdessä.

Mutta ehkä vielä tärkeämpää on oppia näkemään juhla arjen keskellä. Kaikki hetket eivät ole suuria tai suunniteltuja, mutta silti ne voivat olla merkityksellisiä. Yhteinen kahvihetki, kiireetön illallinen tai se, kun kaikki sattuvat yhtä aikaa saman pöydän ääreen – ne ovat pieniä juhlia, joita ei kannata ohittaa.

Ruoan merkitystä perheessä ei voi vähätellä. Se on paljon enemmän kuin ravintoa; se on tapa osoittaa välittämistä, arvostusta ja yhteenkuuluvuutta. Ehkä juuri siksi haluan pitää kiinni siitä, että pöydän ääreen kokoonnutaan yhä, vaikka elämä ympärillä muuttuu.

Nyt, kun elämä on taas kääntymässä uuteen suuntaan, huomaan palaavani näihin samoihin perusasioihin. Yhteys, läsnäolo ja yhdessä jaetut hetket – ne eivät katoa, vaikka arki muuttuu. Ne vain saavat uusia muotoja.

Ja ehkä juuri siinä on vanhemmuuden kauneus: se ei pääty, vaikka lapset kasvavat. Se muuttuu – aivan kuten mekin.