Kainuu opettaa

Kainuu opettaa totesi kollegani, kun viestittelin kanssaan Vuokatin etä- ja talvilomaviikkomme jälkeen. Jäin pohtimaan asiaa. Mitä Kainuu oikeastaan minulle opetti?

Ensimmäinen oppi liittyy kotimaan matkailuun. Olen harrastanut sitä aivan liian vähän. Siis oikeasti liian vähän. Lapin keväthangetkin ovat minulta yhä kokematta – myönnettäköön, hitusen noloakin. Toisaalta suunta on vuodesta toiseen ollut sama: suuremmat vuoret ja laajemmat rinnealueet Keski-Euroopassa. Siihen on ollut myös varsin käytännöllinen syy – viikko kahdeksan Suomessa on usein hyytävän kylmä, kun taas Alpeilla kevät jo pilkistelee.

Tämä kevätviikko opetti jotakin uutta. Suomessa ei ole keväämmällä enää kylmä. Ainakaan tänä vuonna – päinvastoin, sää oli poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen. Sivakoinnit jäivät lumen vähyyden takia. Rinteissä vierailimme vain puolikkaan päivän. Sen sijaan kokeilimme jotain aivan muuta.

Vuokrasimme kahtena päivänä e-fatbiket. Ja voi että – miten hauskaa se olikaan! Minulle kokemus oli ensimmäinen, aviomies oli kokeillut aiemmin. Tämä ei jää viimeiseksi kerraksi, se on varmaa. Kainuu opetti kuitenkin myös nöyryyttä: toisena päivänä laskin reippaasti jäistä mäkeä – ja päädyin häntäluulleni. Se sattui… sanotaanko, että muistettavasti. Jälkiviisaana voin todeta, että pyörän taluttaminen olisi ollut aivan kelpo vaihtoehto. Ensi kerralla ehkä.

Kainuussa ruoka on aitoa – ja se näkyy ja maistuu. Puhdas lähiruoka on siellä itsestäänselvyys: järvestä nostettu kala, riista ja metsien marjat ovat osa arkea. Pääsimme mukaan Nuasjärven jäälle moottorikelkan kyydissä talviverkkoja kokemaan. Kokemus oli mieleenpainuva, johon toi kova tuuli oman lisänsä. Kalaa nousi – ja seuraavana päivänä valmistimme siitä ruokaa. Ja mikä palvelu, kiitos Petri,: kuhat saimme valmiiksi perattuina, nahattomina ja fileoituina, vieläpä vakuumipakattuina. Täydellistä. Niin oli myös lopputulos lautasella Feel Nordic vuokramökillämme.

Kainuulaisiin perinteisiin kuuluu leivonta. Aito täysrukiinen ruisleipä, teokset ja rönttöset ovat omaa luokkaansa – rakenteeltaan ja maultaan. Niihin ei juuri päällysteitä kaivata, tuotteet ovat sellaisenaan valmiita nautittaviksi. Tosin tunnustan: muutama vuosi sitten laitoin rönttösen päälle juustoleipää. Sain osakseni lievää hämmennystä. Kukaan ei kuulemma ollut kokeillut. Minusta se oli oikein onnistunut yhdistelmä – ehkä pieni kainuulainen fuusiokeittiön hetki. Niin ja Kainuussa siis on juustoleipä, ei leipäjuusto.

Luonnon kunnioittaminen on Kainuussa perusasia. Luonto antaa, mutta myös ottaa – ja ennen kaikkea määrittää ehdot. Meidän tehtävämme on sopeutua. Tämä oppi konkretisoitui varsin henkilökohtaisesti siinä jäisessä mäessä. Jäälle mennään vain, kun se kestää, ja metsissä liikutaan luontoa häiritsemättä. Ja pyöräillään… mieluiten silloin, kun taidot ja olosuhteet kohtaavat.

Viimeinen oppi liittyy työn ja loman yhdistämiseen. Mietin etukäteen, toimiiko se – mutta Kainuu osoitti, että toimii. Teimme aviomiehen kanssa kaksi täyttä työpäivää (tai minä siis kaksi ja puoli päivää). Muutoin lomailimme kiireettömästi hyvällä omallatunnolla. Ulkoilimme, pyöräilimme, kävelimme talvipoluilla, olimme mukana kalaretkellä ja kävimme rinteessäkin. Liikuntaa ja lepoa tuli sopivassa suhteessa – ja työtkin tulivat tehtyä. Yllättävää kyllä, nämä kaksi eivät häirinneet toisiaan, vaan pikemminkin tukivat. Lähes kaksi mielenkiintoista kirjaakin tuli luettua.

Takaisin Espooseen ajaessamme keskutelimme, olisiko ensi vuonna samanlaisella työn ja loman yhdistävällä viikolle ideaa. Ajatus kutkutti molempia kivasti. Yksi kysymys jäi vielä ilmaan. Kutsuisikohan Kainuu meitä uudelleen – vai pääsenkö vihdoin ensi keväänä kokemaan Lapin keväthanget?