Käytöstavat – kenen vastuulla ne oikeastaan ovat?
Niin, mitä ne käytöstavat oikeastaan ovat? Osaammeko me aikuisetkaan niitä aina – saati sitten lapsemme? Jos lapset eivät ole koskaan olleet tilanteissa, joissa hyviä tapoja voisi oppi tai jos me emme ole itse näyttäneet heille esimerkkiä, niin mistä se oppi tulee? Koulustako? Päiväkodista? Vai pitäisikö se kuitenkin löytyä eniten kotoa?
Muistan erään hetken vuosien takaa, kun kävin nuorimmaisemme kanssa lasten konsertissa Musiikkitalossa. Osa vanhemmista levitti Helsingin kaupunginorkesterin lastenkonsertin alkuun lapsilleen eväät. Sali täyttyi rapinasta ja tuoksuista. Konsertti oli muuten hieno, meidän tunnelma ja kokemus häiriintyi pahasti. Se jäi meidän viimeiseksi lastenkonsertiksi.
Olin hämilläni ja niin myös neitimme tuollooin – eivätkö konserttisalin tavat kuulu myös lapsille suunnattuihin tapahtumiin? Vai olenko minä se, joka on turhan tiukka? Ehkä. Mutta jonkinlaisen yhteisen ymmärryksen toivoisi silti olevan.
Käytöstavat eivät synny itsestään
Kun puhumme käytöstavoista, meidän on pakko aloittaa peilistä. Lapset oppivat käytännössä vuorovaikutuksen meiltä aikuisilta: miten puhumme toisillemme, miten asioimme, miten kohtelemme toisia ihmisiä arjen pienissä hetkissä. On turha odottaa, että lapsi osaisi käyttäytyä tilanteessa X, jos me emme itse toimi niin tilanteessa A, B tai C.
Käytöstavat eivät ole mitään suuria sääntökokoelmia, vaan arjen pieniä tekoja. Sellaisia hetkiä, joissa toinen ihminen huomioidaan.
Kiitos kassanhoitajalle. Ystävällinen hymy kalatiskillä. "Kiitos hyvästä palvelusta" tarjoilijalle.
"Huomenta" ja "mukavaa iltaa" kollegalle. Oven avaaminen iäkkäämmälle tai vaikka lapselle, joka kantaa repun ja harrastuskassin yhdellä kertaa.
Nämä eleet eivät maksa mitään, mutta ne kertovat paljon: siitä, että toisen ihmisen olemassaolo nähdään ja sitä arvostetaan.
Aikuinen näyttää mallin – halusi tai ei
Lapset ja erityisesti nuoret katsovat meitä tarkemmin kuin arvaammekaan. He lukevat eleitä, äänensävyjä ja pieniä reaktioita. Jos me murjotamme ja äyskimme kassalla, hoputamme ärtyneesti, ohitamme tervehtimättä tai kohtelemme palvelualan ihmisiä kuin ilmaa, miksi lapsi toimisi toisin? Mistä hän voisi oppia toisenlaista toimintamallia?
Me olemme laten ja nuorten ensisijainen peili Se on vastuullista, mutta myös arvokasta: meillä on mahdollisuus opettaa lapsille lempeyttä, rohkeutta kohdata ihmisiä ja kykyä olla läsnä. Me voimme näyttää, että kohteliaisuus ei ole vanhanaikaista vaan välittämistä.
Käytöstavat luovat yhteisen kulttuurin
Lopulta kyse on siitä, millaista yhteisöä haluamme rakentaa. Pienistä teoista syntyy kulttuuri, jossa toiset huomioidaan, ja jossa lapsi kasvaa ajatukseen, että "näin täällä toimitaan". Käytöstavat eivät ole rajoitteita – ne ovat liimaa, joka pitää arjen sujuvana ja vuorovaikutuksen lempeänä.
Ja vaikka joskus mietin, olenko itse liian vaativa tai suvaitsematon, palaan aina samaan ajatukseen: jos emme me aikuiset näytä lapsille, miten toisia ihmisiä kohdellaan, kuka sen tekee?
Käytöstavat alkavat meistä. Niistä pienistä sanoista ja eleistä, joita lapsi seuraa hiljaa vierestä – ja jotka jonain päivänä hän antaa eteenpäin.
