Makujen yksinkertaisuus
Italialaiset ovat tehneet yksinkertaisista raaka-aineistaan maailman ihaileman ruokakulttuurin. Tomaatti saa maistua tomaatilta, sieni sieneltä ja juusto juustolta – eikä kukaan kaipaa lautaselle selityksiä. Mutta miksi sama yksinkertaisuus ei tunnu meillä yhtä arvokkaalta? Jos italialainen voi olla ylpeä pastastaan, miksi suomalainen ei voisi olla yhtä ylpeä perunastaan, ahvenestaan ja metsäsienistään?
Olin kuusi päivää työmatkalla Pohjois-Italiassa. Matka kulki Lombardiassa ja Emilia-Romagnassa, ja ehdin piipahtaa Piemontessakin. Alueet vaihtuivat, samoin ruoat, mutta yksi asia pysyi: kaikkialla omaa ruokaa kehuttiin. Se on parasta. Se on aitoa. Juuri täällä se maistuu siltä kuin pitääkin.
Italialaisten ylpeys omasta ruoastaan on hienoa. Mutta matkan aikana aloin miettiä: onko italialainen ruoka lopulta niin paljon ihmeellisempää kuin suomalainen?
Italialaisen ruoan vahvuudeksi nostetaan usein yksinkertaisuus. Käytetään kauden raaka-aineita ja annetaan niiden maistua siltä, miltä niiden kuuluu maistua. Mausteita käytetään melko säästeliäästi. Suolaa, pippuria, ehkä muutama tuore yrtti. Maukkaassa juustossa sen sijaan ei säästellä.
Kun annosta syö, ei välttämättä löydä samanlaisia syviä ja päällekkäisiä makukerroksia kuin monissa aasialaisissa ruokakulttuureissa. Eikä niitä edes tavoitella. Hyvä tomaatti saa maistua tomaatilta, sieni sieneltä, juusto juustolta.
Siinä taitaa olla koko jutun ydin. Hyvän raaka-aineen ei tarvitse esittää mitään muuta. Ja juuri siksi jäin miettimään Suomea.
Meillähän on aivan samat eväät
Italialaiset ovat tehneet yksinkertaisista raaka-aineistaan maailman ihaileman ruokakulttuurin. Tomaatti saa maistua tomaatilta, sieni sieneltä ja juusto juustolta – eikä kukaan kaipaa lautaselle selityksiä. Mutta miksi sama yksinkertaisuus ei tunnu meillä yhtä arvokkaalta? Jos italialainen voi olla ylpeä pastastaan, miksi suomalainen ei voisi olla yhtä ylpeä perunastaan, ahvenestaan ja metsäsienistään?
Meillä on erinomaisia perunoita, juureksia, sieniä ja marjoja. Järvistä ja merestä saamme upeita kaloja. Metsistä riistaa. Pelloilta viljaa ja kasviksia. Meillä on korkealaatuisia maitotuotteita ja valtava määrä hienoja suomalaisia juustoja. Lisäksi vuodenajat antavat meille luonnostaan sen, mitä ruokamaailmassa nyt mielellään kutsutaan sesonkiajatteluksi.
Raaka-aineet vaihtuvat vuoden mukana. Miksi emme olisi siitä yhtä ylpeitä kuin italialaiset? Kuvitellaan hyvin yksinkertainen annos: uusia tai muuten erinomaisia suomalaisia perunoita, voissa paistettuja metsäsieniä ja tuoretta ahventa. Suolaa, pippuria, hieman tuoreita yrttejä. Ehkä hyvää suomalaista juustoa johonkin annoksen osaan.
Mitä siitä puuttuu? Ei oikeastaan mitään. Silti tällainen annos ei tunnu itsestään selvältä vaihtoehdolta tavallisessa suomalaisessa ravintolassa. Jostain syystä ravintolatason ruoan ajatellaan helposti tarvitsevan jotakin enemmän. Jotakin kansainvälisempää. Raaka-aineelle pitää ehkä tehdä enemmän, annoksessa pitää olla enemmän komponentteja tai sille pitää ainakin keksiä hienompi nimi.
Italiassa yksinkertaisuus sen sijaan on osa ylpeyttä. Siellä paikallinen juusto, oman alueen pasta tai yksinkertainen sieniruoka voidaan nostaa pöytään ilman anteeksipyyntöä. Sitä ei tarvitse selittää paremmaksi. Riittää, että raaka-aine on hyvä ja tekijä osaa käsitellä sitä.
Häpeämmekö omaa ruokakulttuuriamme
Ehkä suomalaisen ruokakulttuurin ongelma ei siis olekaan raaka-aineissa. Ehkä ongelma on siinä, kuinka itse suhtaudumme niihin. Häpeämmekö edelleen hieman omaa ruokaamme? Olemmeko niin tottuneita perunaan, ahveneen, ruisleipään, sieniin ja marjoihin, ettemme enää näe niiden arvoa? Tarvitaanko ulkomailta tullut kokki kertomaan meille, että metsästä aamulla poimittu kantarelli on luksusta?
Italialaiset ovat tehneet omista arkisista raaka-aineistaan maailmanlaajuisen ruokakulttuurin. Pasta oli pastaa, tomaatti tomaattia ja juusto juustoa jo kauan ennen kuin niistä tuli kansainvälisiä symboleja.
Ehkä meidän ei pitäisi yrittää tehdä suomalaisesta ruoasta italialaista, ranskalaista tai aasialaista. Pitäisi uskaltaa tehdä siitä suomalaista. Hyvä peruna. Tuore ahven. Voissa paistettu muikku. Metsäsieniä. Voita. Suolaa. Pippuria. Tuoreita yrttejä. Hyvää suomalaista juustoa.
Siinä voisi olla aivan yhtä hyvin ravintola-annos kuin italialaisessa kylässä tarjottu paikallinen pasta.
Ero ei välttämättä ole ruoassa. Ero saattaa olla siinä, kuinka ylpeinä me sen kannamme pöytään.
