Maakuva, suomalainen ruoka ja ruokavienti – miten tuplataan vienti?

Istuin Finnairin lennolla, kun vieressäni istuva ulkomaalainen liikematkustaja kysyi, mitä suomalaista tässä business-luokan ateriassa oli. Katsoimme annosta, ei mitään. Mikään osa ei ollut suomalaista ei edes leipä eikä myöhemmin tarjottu pulla. Tämä pieni hetki kertoo isosta asiasta: mitä me oikein viestimme itsestämme? Ja miten me suomalaiset rakennamme ruokamaakuvaamme – tai rakennammeko lainkaan?

Missä on suomalainen ruokatarina?

Usein ajattelemme, että markkinointi ja näkyvyys kuuluvat jollekin muulle. Että jos maksetaan, sen maksaa joku muu. Mutta niin ei rakenneta kestävää näkyvyyttä eikä vientiä eikä yhteistä tulevaisuutta. Esimerkiksi suomalaisissa hotelleissa aamiaispöytä on usein kansainvälistä kopiointia – ja se alkaa croissanteista ja monikansallisista jogurteista. Mistä ovat marjat, leivät, kalat? Onneksi Hotelli Hanasaari ja Lapland Hotels -ketju näyttävät, että suomalaisuudella voi erottua myös aamulla.

Saksa näyttää mallia

Lufthansa on ymmärtänyt maakuvaa esimerkillisesti: heidän business-luokan ruoka perustuu saksalaisiin maakuntiin – Heimat-menu. Loungeissa tarjotaan saksalaisia tuotteita, rinnakkain kansainvälisten klassikoiden kanssa. Se on ylpeyttä, ei rajoittuneisuutta.

Miten meillä?

Laivayhtiöillä on jo herätty. Tallink Silja panostaa mahdollisimman lähellä tuotettuun ruokaan . Viking Line tuo suomalaisia raaka-aineita näkyvästi esiin: Yli 70 % ruoka-aineista tulee Itämeren alueelta – Suomesta, Ruotsista ja Virosta – ja noin 40–45 % suoraan suomalaisilta tuottajilta. Entä suomalaiset ravintolat? Kuinka monessa suomalaisessa kaupungissa tai kylässä saa paikallista ruokaa – aidosti ja ylpeästi? Muutaman tiedän, mutta vähemmistössä nämä ravintolat ovat. Ja varsinkin niin, että ruoka on muutakin kuin kotimaisista aineksista valmistettua.

Miksi Helsingissä ei ole listalla paistettuja silakoita? Espoossa lähituottajan vegeannosta tai espoolaista kalaleipää? Saariston venesatamissa kalakeittoa ja saaristolaisleipää? Kärkölässä piimäjuustoa ja pehmeää näkkäriä? Nurmijärvellä strutsia, Pälkäneellä Aitoon perunarieskaa, Leivonmäellä Jukolan cheddar-juustoa?

Kyllä meillä on tarina. Meidän pitää vain tunnistaa se ja ottaa se käyttöön. Ihan oikeasti ja kaikkialla. Ja kirjoittaa sekä tuoda esiin se tarina.

Ruokaviennin tuplaus vaatii vahvan kotipesän

Kun nyt haluamme tuplata suomalaisen ruokaviennin, meidän pitää samalla ja ensin rakentaa ruokamaakuva kuntoon – kotona. Viennin vetovoima syntyy omasta ylpeydestä, tuotteiden näkyvyydestä ja siitä, että uskallamme sanoa: tämä on meidän makumme, tämä on Suomesta, tätä me syömme ja pidämme.

Ulkoministeriössä tehdään loistavaa työtä ruokakuvan eteen – kiitos Annariina Kukkonen, olet kultaa! Mutta tämä ei ole vain Ulkoministeriön harteilla. Tarvitaan ravintoloita, hotelleja, lentoyhtiöitä, ruokatuottajia – koko kenttä mukaan. Ja meitä kaikkia suomalaisia.

Meillä on puhtaat raaka-aineet. Meillä on omaa osaamista. Meillä on tarinoita. Nyt on aika tuoda ne näkyviin – kotona ja maailmalla. Ihan meidän jokaisen.